Joulun (t)aikaa

Jaahas, se on sitten se aika vuodesta.

Olen aina kuulunut niihin, jotka tekevät joulua koko kuukauden. Joulukortit olen tehnyt jo pitkän aikaa itse. Minusta on ihanaa väkertää joulukortteja. Kuuntelen joululauluja ja toivon valkoista joulua. Yritän virittää itselleni joulumieltä. Tai no, huijata itselleni joulumieltä....

Jotenkin se on kadonnut tässä vuosien myötä. Joulusta on tullut pakkopullaa, joka pitää vaivata ja kohottaa, että se lasten iloksi valmistuu ajoissa. Lasten vuoksi kyllä tämän teen. Meillähän käy yhä tonttu ikkunan takana. Ja voi sitä juoksemista, iloa ja odotusta, koska taas tonttu tulee!

Ostettiin keväällä heinäseipäitä aitaa varten. Aita rakennettiin ja niitä jäi yli. Askartelin niistä sitten mieheni avustuksella ekaluokan myyjäisiin joulutonttuja

Laatikot on tehty, lahjat on ostettu ja koti sisustettu joulua varten. Kuusikin on tänä vuonna jo hankittu. Allergiat vaan lisääntyvät ja nyt piti ostaa tekokuusi. Ostin kunnolisen ja kalliin. En vaan ole vielä edes avannut ja katsonut millaisen ostin. Joku viisas on joskus sanonut, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Unia olen nähnyt, että jouluaattona avaan kuusipaketin ja siellä on kuusen taimi, joka pitää kasvattaa jouluksi. 😃😃 Ehkä kuitenkin kärsin jonkinlaisesta joulustressistä, vaikka en sitä myönnä.

Nyt kohti terveyskeskusta ja nappaamaan influenssa rokotteet!

Rauhallista ja stressitöntä joulunaikaa 🎅

Saako äitiä väsyttää?

Mitä jos ollaan vähän aikaa hiljaa? Ei suunnitella mitään, ei järjestetä tekemistä... Saanko istua yksin hiljaa nojatuolissa ja tuijottaa tyhjyyteen? Saanko olla ajattelematta mitään? Olla hetken aivokuollut.

Mielessäni on soinut jo muutaman viikon Irinan biisi, Hiljaisuus.
..."liian usein kaipaan niitä hetkiä, ett sais yksin nukahtaa ja herärä...."
Näen sieluni silmin itseni vehreässä viidakossa. Kellun turkoosissa vedessä vesiputouksen alla. Kuulen rauhallista viidakon ääntä. Ei huolia, ei murheita, vaan kevyt olo. Tunnen oloni melkein hartaaksi. Ei kiirettä minnekään. Vapaus... täysi vapaus..

'Blob' -kupla puhkeaa....

Tunnen syyllisyyttä ajatuksistani. Kuinka saatan toivoa jotain tuollaista? En kuitenkaan toivoisi sitä koko loppuelämäksi, vaan siksi ajaksi, että taas eheytyisin.

Olisinko oman ajan arvoinen? Tuntisinko suunnatonta syyllisyyttä itsekkyydestäni? Mitä muut siihen sanovat, mitä lapset ajattelevat, ymmärtääkö mies....
..."Ei tarvis jännittää ja sisintänsä selvittää kun ei sitä ymmärrä itsekään..."

 Nyt tuntuu että pari tuntia yksinäisyyttä ei riitä. Pari päivää voisi jo tehdä jotakin...
Rakastan perhettäni, lapsiani ja miestäni yli kaiken. Miksi tunnen syyllisyyttä rakastaa itseäni?
" Mä tiedän sun on vaikee ymmärtää
Haluan sut lähelle mutten että kosket
Ja voi, kun se riittäis sullekkin
niin tää kaikki vois jatkuu niin kuin ennenkin..."

Äiti on nyt vähän väsynyt....

Leikkaus meni nuoremmalla hyvin, molemmat risat poistettiin. Vanhempi on juossut harjoituksissa ja äiti on leiponut ja talkoillut vanhemman harrastuksen myyjäisiin. Nämä siis viimeisten viiden päivän aikana.
Tiedän, laiska työnsä luettelee, mutta äitiä vähän väsyttää nyt.

Aamulla lippu korkealla töihin....

Kiire ja suorittaminen

Melkoinen viikko taas takana.
Kokoaikaisen työn lisäksi pitää perheessä suorittaa lasten harrastusten ylläpito.
Molemmat tytöt pelaa siis pesäpalloa. Toinen pelannut jo kuusi vuotta, toinen aloitti vuoden alussa.
Tähän uuteen kauteen onneksi tuli pieni muutos edellisiin kausiin. Tytöt vaihtoivat seuran oman kaupungin seuraan.
Viime kautena, ja monena sitä edellisenä on saanut kuskata naapurikaupunkiin harjoituksiin ja puhumattakaan niitä kilometrejä peleihin ja leireille. Harkkojen maarä on ollut vanhemmalla kolme kertaa viikossa ja nuoremmalla kaksi. Eli siis tällaisen tavallisen äidin matematiikalla reissuja oli viisi kertaa viikossa. 

Perheessämme on myös isä. Kyllä. Hänen työaikansa vaan eivät palvele ruuhkavuosien perheen normaalia arjen pyöritystä. Viimeiset vuodet hän on lähtenyt aikaisin aamulla ja palaa kotiin kun työt on tehty. Hänen varaansa ei ole voinut suunnitella kyytejä iltaisin. Hyvä, että töitä on riittänyt. Olen onnellinen, että saamme molemmat olla töissä.

Mutta kuten arvata saa, myös kaikki myyjäiset, harrastusten palaverit, vanhempainillat, syntymäpäiväkutsut, lahjat, lääkärit, kontrollit, verikokeet ja muut hommat ovat minun vastuullani.
Kotityöt kasaantuu, pyykkivuori kasvaa, ovikellon patteri on ollut jo kolme kuukautta vaihtamatta, imuri ei toimi itsekseen, harmaa töhnä valtaa kaapistot ja tasot, keittiön lattiassa on tahmea kohta, vessanpönttö vaihtaa väriä ja peilistä ei näy kasvoja hammastahnaroiskeitten vuoksi.

Teini-ikäinen kiukuttelee, paiskoo ovia, murjottaa, pyytää rahaa ja kyytiä, kaveria yöksi ja kaverille yöksi. Huutaa huoneessaan, kun ei ole yhtään vaatteita. Sukat on kaikki hukassa ja pikkusisko änkee huoneeseen koko ajan.

Ja sitten tuo ekaluokkalainen... Miten ihmeessä voi saada huoneensa sekunnissa sekaisin? Tajuton määrä roipetta ja tavaraa. Kaikki pirun pahvilaatikotkin pitää säästää, viisi vuotta sitten saadulla Kinder-yllätyksellä on tunteet, ei sitä voi heittää pois. Ja missä on kaikki laturit? Ekaluokkalaisen huoneessa. Niitä on sängyssä, nuken rattaissa, Schleich-tallissa ja koulupöydällä. Myös sekin laturi, jonka vannotin pysyvän kodinhoitohuoneessa.

Ja ne penteleen toivelelukirjat, joita nyt tunkee ovista ja ikkunoista... Onneksi matkalla postilaatikolta kotiovelle on myös roskis.

Ja hei! Minunkin pitäisi vielä ehtiä edes yrittää näyttää suurinpiirtein siedettävältä..
Tähän mulla on jo pitkään ollut "epätoivojono"

Ja niinä hetkinä, kun oikeasti mulla on aikaa istua hetki ja olla omissa ajatuksissani, suunnittelen seuraavia käsitöitä, askarteluja, työjuttuja, sisustamista, mökkiremppaa, laavun tekoa....

Onneksi muistin keittää itselleni aamulla kahvia...

Sairastaminen

Nuorin, seitsemän vuotias lapsemme sairastaa lastenreumaa. Sairaus alkoi oireilla silloin, kun hän lähti kävelemään, eli noin vuoden ikäisenä. Diagnoosi tuli 2,5 vuotiaana. Meillä on siis sairastettu.
Milloin oli yksi nivel tulehtunut, milloin viisi. Oli kuumetta ja paikallishoitojen jälkeen piti olla pahimassa tapauksessa kaksi päivää kävelemättä.
Ravattiin kokeissa ja kuvissa, 30 kilometrin päässä ja 160 kilometrin päässä.

Tilanne on nyt kuitenkin tällähetkellä se, että sairaus on remissiossa.
Juhannusviikolla 2017 sovittiin lääkärin kanssa, että biologoinen lääkitys laitetaan tauolle.
On kulunut kaksi vuotta edellisestä paikallishoidosta.

Nuorempi on alkanut sairastaa ajoittain angiinaa. Angiina on todettu nieluviljelyillä.
Viimeisen vuoden aikana hän on saanut sen kolme kertaa.
Jokaisen angiinan aikana niveltulehdukset ovat enemmän tai vähemmän aktivoituneet, mutta onneksi rauhoittuneet.
Pahin oli puoli vuotta sitten, jolloin eniten oireillut jalan polvi muuttui tulikuumaksi ja turposi.
Aina aktiivinen ja kivuista piittaamaton lapsemme makasi todella kipeänä, eikä suostunut liikkumaan.
Onneksi se meni ohi.

Kuten on lastenreumassa todettu, esimerkiksi angiina saattaa laukaista rauhoittuneen reuman uudestaan. Laukasta sen niin, että joudutaan palaamaan takaisin lääkitykseen, paikallishoitoihin, verikokeisiin, lääkärireissuihin....

Lapsemme sai lähetteen nielurisaleikkaukseen. Häneltä poistetaan samalla kitarisat, jos ovat sen kokoiset, että ne kannattaa poistaa.

Tässä vaiheessa huokaisin. Kaikki mitkä vähentävät mahdollisuutta remission katkeamiseen on huojentavaa. Lapsemme kenties olisi terveämpi. Ei välttämättä sairastuisi angiinaan, reuma pysyisi paremmin kurissa, kun yksi altistava tekijä saataisiin kuriin.
Hän saisi olla terve.

Meille vanhemmille tulisi vähemmän poissaoloja työstä, kun lapsemme olisi terveempi.
Angiinassa kun kuume nousee lähelle 40. Kun angiina saadaan kuriin antibiootilla, niin tulehdukset vaivaavat niin paljon, että pitää olla koulusta poissa. Ja silloin on toinen vanhempi kotona hoitamassa.

Tämä yllämainittu on akuutti lapsen sairaus. Sairaus, jossa lapsi on monta päivää kipeä, poissa koulusta ja vanhempi poissa töistä, ja työnantaja maksaa. Tai sitten saa hakea Kelalta erityishoitorahaa.

Nyt kun lapsemme on menossa leikkaukseen, joka vähentää poissaoloja niin häneltä, kuin vanhemmilta (toivottavasti), kukaan ei korvaa vanhemman ansionmenetystä.
Työstä se on palkatonta. Kelan mukaan vain alle 7-vuotiaan lapsen vanhempi saa leikkauspäivältä todistuksen,  mutta ei muuten. Sairaalasta tulleen kutsun mukaan leikkauksen jälkeen lukee, että lapsen tulee olla pois koulusta viikon.

Siis mitä ihmettä?
Joskus sitä ei vaan enää jaksa ymmärtää tätä. Tämäkin on vain yksi neula heinäsuovassa.
Ja tiedän, että on muitakin, paljon sairaampia. Mutta uskon ja tiedän heidänkin taistelevan tämän saman byrokratian kanssa.
Niinkuin tässä elämässä ei olisi muutenkin tarpeeksi vaikeaa.

No, minäpä kärsin tämän nyt palkassani. Onneksi on joulu tulossa. 3 päivän palkka pienituloiselle on melkolailla paljon. Onneksi mies sai 2 päivää pekkasia, niin en joudu koko viikkoa olemaan palkatta.